Savolainen toukokuisessa pääkaupungissa

Kirjoittaja: Kokemustoimija Tarja Holopainen 05/2018

Kävi kutsu Aivovammaliiton kokemuspuhujaksi Tee kypärätemppu -hankkeen aivokiihdyttämöön Espooseen.

Junailin itseni Hesaan jo edellisenä iltana, jotta pystyin aamiaisen jälkeen lähtemään jännittävälle matkalle keskustasta kohti Päivänkehrän koulua. Ystävältäni olin saanut ohjeen seutulipun hankkimiseen ja sehän onnistui kännykällä ihan helposti. Pääkaupungin kiireinen rytmi tarttui askeleihini ja sulautuessani kadun vilinään muistin entiset työreissut ja tunsin kuuluvani porukkaan.

Päivänkehrän koululle saapuessa oli Annilla ja Hennalla juuri alkamassa oppitunti, jota pääsin seuraamaan. Se olikin hyvä. Sain käsityksen siitä millaisia asioita aivojen toiminnasta he käyvät läpi ja pystyin peilaamaan niitä omaan esitykseeni. Oppilaat osallistuivat innokkaasti tunnin kulkuun, usealla oli paljon tietoa ja myös monia kysymyksiä. Erittäin rohkeasti he käyttivät puheenvuoroja, tämä kummastutti minua, ammatillisessa oppilaitoksessa työskennellyttä opea. Näköjään kommunikoinnissa on iso ero 10-  ja 16-vuotiaalla opiskelijalla. Minä olen tottunut siihen, että keskustelua oli heräteltävä ja jos koulussa oli vierailija, niin tahtoivat opiskelijoiden suut napsahtaa kiinni ja omat kengät alkoivat kiinnostaa enemmän kuin tapahtumat luokan edessä.  Nyt aika meni nopeasti ja sitä vauhdittivat mielenkiintoiset toiminnalliset harjoitteet, joihin jokainen osallistui niin sanotusti kympillä.

Ruokailuun mentiin reippaasti ja hyvässä järjestyksessä. Minä istuin open kanssa ja rupateltiin niitä näitä. Lyhyesti kerroin hänelle onnettomuudestani. Sitten itsellenikin yllätykseksi huomasin nieleskeleväni kyyneleitä, kun kuvailin miltä tuntuu taas pitkästä aikaa olla koulussa ja nähdä oppilaiden touhuja. En normaalissa eläkeläisen arjessani ollut pannut merkille miten paljon kaipaan työtäni ja varsinkin toukokuisen koulun kuhisevaa ilmapiiriä. Entinen elämä – sitä en saa takaisin, mutta tällä vierailulla sain muistella ja maistaa sitä edes vähän.

Lounaan jälkeen oli minun esitykseni vuoro. Kolmen luokan oppilaat opettajineen istuivat liikuntasalin lattialle ja minä kerroin, millaista elämäni on, kun kerran rysähti ja kaikki muuttui. Kysymyksille ja keskustelulle oli varattu vartti aikaa. Huolimatta siitä, että koolla oli seitsemisenkymmentä ihmistä, kysymyksiä, mielipiteitä ja kertomuksia omista ja kavereiden kaatumisista sinkoili pitkin salia. Kun yksi tyttö kysäisi, että oliko sinusta kiva tulla tänne meidän koululle, jouduin vähän kasaamaan itseäni. Ääni meinasi värähdellä vastatessani, että kyllä, minusta oli tosi mukava tavata teidät ja nähdä positiivinen, keväinen energianne.

Vielä kun olimme lähdössä, minulta haluttiin tietää, että enkö todellakaan tunne nälkää tai erota muita makuja kuin makean. Joku myös kysyi myötätuntoisesti, että onko ne sinun kivut jo edes vähän helpottaneet. Empatiaa tällä porukalla tuntui olevan runsaasti. Toivottavasti heille jäi mieleen myös se, että päätä ja aivoja kannattaa suojella, jotta ei kävisi kuten minulle. Minähän ajelin ennen onnettomuutta pyörällä vauhdikkaasti ja tukka hulmuten – ilman kampausta latistavaa kypärää ja sitten kävikin pahasti. Lensin ohjaustangon ylitse kuutisen vuotta sitten. Kallonmurtuma ja aivovamma jättivät mm. fatiikkiväsymyksen ja kivut, eikä työhön paluusta edes keskusteltu.

Reissu oli mielenkiintoinen ja antoisa, mutta toipuminen siitä vei pari seuraavaa aurinkoista päivää. Vireydensäätelyssä on minulla edelleen vaikeuksia, mutta tällä kerralla onneksi en edes suunnitellut muuta kuin mökille menon ja siellä rauhoittumisen. Hiljaisessa saunakamarissa jalat seinällä makaillessani pystyin toteamaan, että onpa mukava saada olla Tee kypärätemppu -hankkeessa mukana. Syksyllä saattaa seurata vierailuja Tampereelle ja Saarijärvelle, kiva, kiva, kiva.